Rakastan kotikaupunkiani. Sen luontoa, niitä omia ihmisiä, kahviloita ja satunnaista kulttuuritarjontaa. Kierrätyskeskusta jossa edelleen saan reippaat tervehdykset ja mitäkuuluut, jäänteinä yläasteen astetta ahkerammasta kierrätyskeskuksen käytöstä (Terveisin Nimim. ruokavälitunnit kierrätyskeskuksessa).
Mutta. Kun.
Miten voikin olla, että vielä näin monen vuoden jälkeen ne huonotkin muistot ovat niin vahvoja. Riittää että näet yhden naaman, yhdessä paikassa, yhden liikaa ja kas, olet samassa tunnetilassa kuin yli kymmenen vuotta sitten. Ei sillä, etteikö kaikki olisi anteeksi annettu ja tässä oltaisi jo aikuisia. Riittääkö jos toinen on aikuinen? Ja toisen silmistä. olemuksesta, näkyy vieläkin se sama kuin silloin ennen? Vielä tänä päivänäkin nämä tiettyjä muistoja mukanaan tietämättään kantavat ihmiset saavat minut lähtemään kuntosalista, vaihtamaan kadun puolta, jäämään bambunversojaalkuperäisessäliemessä-käytävälle ruokakaupassa, ihan vain hetkeksi.
Minä, joka olen nähnyt ja kuullut paljon, kestänyt paljon, minä, joka ei pienestä hätkähdä, jolla on satunnaisen hyvät hermot, mutta alhainen väkivallan sietokyky. Näen työssänikin paljon pahaa, kuulen pahaa ja silti, silti, silti, joku yksittäinen ihminen voi tietämättään musertaa minut, vaikkakin vain hetkeksi. Muistojen voima on arvaamaton.
1 comment:
Niinpä...
Mustakin on välillä kiva käydä siellä, eikä se oo enää ahdistanut paikkana niin paljon kuin ennemmin. Mutta kaikkia niitä ihmisiä en välttämättä haluais nähdä...
Oli muuten ihana nähdä, vaikkakin pikaisesti, ja vaikkakin vessassa ;D
Post a Comment