"Jos me ollaan kaikki hiljaa, eikä uskota että pystytään tekemään mittään, niin eihän koskaan mittään tapahu sitten."

 

 

Ensin katsoin elokuvan "I am love", jonka moraalin kanssa en ole samoilla linjoilla, mutta joka kosketti, herätti, osui ja upposi. Lähinnä elokuvan tapa kuvata tunnetiloja, tapahtumia, ajatuksia, haaveita, toiveita, surua, enemmän kuvilla ja musiikilla kuin huokailevilla tähtösillä.

Sen jälkeen katsoin 45 min dokumentin "Kyynelten saari". Se kertoo suomalaisesta naisesta, joka tuli raiskatuksi ja muutenkin väärinkohdelluksi Sri Lankassa, eikä oikeutta ole mailla eikä halmeilla edelleenkään nähtävillä. Monen mutkan kautta päähenkilö, Ulla, päätyy haluamaan auttaa paikallisia tyttöjä, lapsia, jotka ovat kokeneet seksuaalista tai muunlaista väkivaltaa. Heti dokumentin alussa Ulla toteaakin: "Jos me ollaan kaikki hiljaa, eikä uskota että pystytään tekemään mittään, niin eihän koskaan mittään tapahu sitten."

Tähän kun lisää tämänpäiväisen turhautumiseni hengitystieinfektioisena, vasta yrjönneenä, kehitysmaatutkimuksen pääsykokeissa muiden maamme toivojen kanssa, niin voin kertoa että tämän hetken tunnelmat on kutakuinkin syvää luotaavat. Voisin lähteä kouluttamaan tyttöjä tältä seisomalta. Ruokaa jos saisin ja katon pääni päälle, se riittäisi kiitos hei.

Dokumentti täällä: http://www.katsomo.fi/?progId=179872

Leffan traileri täällä: http://www.youtube.com/watch?v=TZBrWVvn9xA

Kuva: https://www.facebook.com/iwanttobesafeiwantjustice