Too tired to fight, too scared to run

...too tired to fight, too scared to run...

Paistelen lettuja, höpöttelen kaukaa saapuneen hyvän ystävän kanssa, taustalla soi musiikki, korvaan tarttuvat ohimennen laulajan sanat.

Tiedättekö elokuvissa niitä hidastettuja hetkiä, jolloin kohtaus pysähtyy, kuva hidastuu ja  päähenkilön kasvoille ilmestyy pienoinen hymy? Ne ovat oivaltamisen hetkiä ja vaikka elämäni ei elokuvaa olekaan, siinä keittiössä lettuja paistellessani ja elämää ystävän kanssa jakaessani ymmärsin että enää en ole liian väsynyt, enkä myöskään peloissani. Takana ovat ajat, jolloin piti kerätä rohkeus juosta pois. Kevät piti taistella. Nyt ei tarvitse tehdä kumpaakaan, tässä on oikein hyvä. Elämä ei ole muuttunut miksikään, mutta minä ehkä olen. Hieman, kasvanut. Ehkä.

"Sä näytätkin ihan erilaiselta kuin viime syksynä.", totesi ystäväni. Ja lettujen paisto jatkui.